Voisin aloittaa harjuista, hiekkaharjuista tai somerikoista, kaarnikanvarvuista (Empetrum nigrum), valoisista mäntykankaista, missä on helppoa hengittää. Humisevista harjuista – ei niinkään Emily Brontën romaanista (Wuthering Heights), eikä ainakaan Emerald Fennellin elokuvasta, vaan niin kuin tänäänkin pohjatuulen puhaltaessa siivilöiden hiesusta kaikkien ylikulkeneiden jalanjäljet, puhaltaen viime syksyltä jääneitä kuivuneita lehtiä vielä niiden viimeiseen lentoon ennen seuraavaa sadetta, rypistäen suojaisen lahden vedenpintaa, kun muuttomatkaltaan vastasaapunut kuikka (Gavia arctica) huomasi kulkumme harjun laella ja kuulutti reviiriään monenlaisin äänin.
Voisin aloittaa myös kirkkaista vesistä, järvenpohjissa lymyävistä tai metsään piiloutuneista lähteistä tai pohjaveden muodostumisalueista, kaikista näistä tämä alue on tunnettu. Makeasta vedestä, jonka väheneminen maailmasta on yhtä kiistatonta kuin ilmastonmuutoksen kiihtyvä eteneminen.
Tai voisin aloittaa puhtaasta ilmasta, puiden rungoilla viihtyvistä naavoista (Usnea) ja lupoista (Bryoria); indikaattorilajeista ilmentäen rikkidioksiditonta ilmaa.
Kuunnella hiljaisuutta, jota täällä vielä onnekseni on suurimmaksi osaksi aikaa.
Aikaa...
Aloitan kuitenkin kanervikkoon (Calluna vulgaris) piiloutuneesta, talvihorrokseen vaipuneesta, lähes huomaamattomasta sitruunaperhosesta (Gonepteryx rhamni).
 |
| Sitruunaperhonen 26.12.2025 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti